Suruharson läpi

Muistan, kun vielä 60- ja 70-luvuilla oli tapana, että naisilla suruaikana oli musta hattu, jossa oli edessä suruharso. Isoäitini oli ompelija ja hänen sisaruksillaan oli mm. kampaamo, hattu- ja takkiliike. Siinä suvussa kasvoin tiettyihin pukeutumis- ja käyttäytymissääntöihin. Tavat ja traditiot olivat kirkkaina, vaikka elämä miten heitteli ja runnoi.

Muistan itsekin sovittaneeni tuota mustaa hattua harsoineen ja hattuneuloineen. Opin jo lapsena, ettei hautajaisiin mennä ilman hattua. Niinpä olen  kaikissa läheisteni hautajaisissa pukeutunut hattuun ja hanskoihin sekä tummaan takkiin ja mustavalkoisiin asuun. Hautajaiskengät ovat kesälläkin umpinaiset, kauniit ja asialliset. Nuo seikat ovat syvällä. Se on kyllä kiinnostavaa, koska pukeutuminen on niin vapaata nykyisin. Ymmärrän hyvin sen, ettei vaatteilla surra. Toisaalta, kun haluan itse surra ja kunnioittaa poismenneitä pukeutumalla tietyllä tavalla, on se mun oikeus.

Olen aika ajoin kyseenalaistanut kaikki säännöt. Lopulta olen pitänyt mukana elämässäni tärkeiksi ja hyviksi kokemani. Jollakin tavoin olen aina vaalinut esimerkiksi jouluperinteitä ja pöytätapoja omassa perheessäni, vaikka en ole uskonnollinen ja olen monissa asioissa kapinallinen ja rajoja rikkova. Puolustan henkeen ja vereen tasa-arvoa, vähemmistöjen oikeuksia, ihmisoikeuksia ja merien ja luonnonsuojelua. Kirkko tekee hyvää työtä vähäosaisten hyväksi ja esimerkiksi maahanmuuttajien parissa, mutta on käsittämättömän takapajuinen esimerkiksi suhtautumisessa sateenkaariperheisiin ja polkee ihmisoikeuksia epäämällä osalta ihmisiä oikeuden avioliittoon, mikä on häpeällistä ja täysin sen vastaista, miten "Jesse" Uuden Testamentin mukaan toimi. En ole kuitenkaan eronnut kirkosta, koska se tekee paljon hyvää myös. Ja ehkä omalla tavallani uskon niihin periaatteisiin ja tapoihin ja tapaan ajatella, mitä raamatussa ( ja melkein kaikissa uskonnoissa ) perimmältään halutaan: elä hyvin ja rehellisesti, huomaa, kun teet väärin, pyydä ja saa anteeksi, tee toiselle niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän, elä hyvin ja nauti elämästä, auta toisia, uskalla nähdä/puuttua/korjata vääryydet. Usko hyvään, vaikka paha on valloillaan. Rakasta.

Maailmani näyttäytyy nyt  suruharson läpi. Itken, kun Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa Laura ja Mikko tanssivat valssia. Itken, kun ajattelen merta. Itken, kun kuulen lintujen laulavan. Itken, kun ajattelen lapsia ja eläimiä. Itken, kun ajattelen rakkaitani. Mulla on suruaika; mielessäni pukeudun suruharsohattuun. Suren sairautta, rujouttani, heikkouttani. Suren sitä, että pelkään. En tiedä vielä minkälaisen taudin kanssa taistelen, elän, selviydyn tai ehkä kuolenkin. Pitelen haurasta minääni kämmenilläni ja hoivaan sitä hellästi kuin linnunpoikaa.

Huhtikuun loppuun on kestettävä epätietoisuutta; silloin vasta ovat kaikki tutkimustulokset syövästäni tulleet ja hoidot alkavat. Elämä on kaunis ja elämä on hurja. Elämä on arvaamaton ja karu. Olen kiitollinen kaikista rakkaudentäyteisistä vuosista täynnä elämää, työtä, arkea, vaikeita aikoja, juhlia, iloa ja rakkautta. Olen kiitollinen rakkaasta puolisosta, joka on minulle hyvä. Olen kiitollinen rakkaista lapsista puolisoineen ja  mainioista lapsenlapsista. Olen kiitollinen monista hyvistä ystävistä, jotka ovat nytkin eri tavoin kulkeneet mukanani.

Kuitenkin suru on yksinäistä ja lohdutonta. Kaivaudun tyynypesääni, juon maitoa ja syön vauvanruokaa. Kuljen hiljaa ja vaivalloisesti kuin sankassa sumussa, hitaasti tämän armottoman huhtikuun läpi.

Tanssii tähtien kanssa Lauran ja Mikon valssi