Valoa kohti

Se tunne, kun unohtaa olevansa syöpäsairas. Se tunne kun on kevät: aurinko paistaa ja on täynnä energiaa!! Ja sitä energiaa tarvittiin viikonloppuna, kun muutimme uuteen kotiin. Kaikki meni hyvin ja olemme iloisia uudesta, valoisasta kodistamme.

Viime viikolla jouduin kuitenkin vielä kerran käymään kirurgin luona, kun haava/arpialueelle tuli turvotusta. Pääsin sinne saman tien, koska pyhät olivat tulossa ja mulla on jo ollut se kammottava haava-alueen tulehdus. Nyt kuitenkin kaikki on hyvin. Haavan ympärille oli kerääntynyt vähän kudosnestettä, joka sieltä itsekseen häviää. Haava on hyvin parantunut, tulehdusta ei enää ole. Särkylääkkeitä en ole tarvinnut enää pariin päivään ollenkaan. Olen siis välillä ja varsinkin muuttotohinassa kokonaan unohtanut koko sairauden. Poissa se ei kuitenkaan ole ja jatkohoitoja saan vielä jonkin aikaa jännittää.

Luulen, että olen tehnyt pohjakosketuksen ja suunta on ylös. Tai sitten käyrä on hidastunut, nousut ja laskut ovat loivempia ja kestävät pidempään. Olen kuullut, että osalla syöpään sairastuneista tulee "romahdus" vasta, kun hoidot ovat päättyneet ja kaikki on "ohi". Minä putosin heti ja lujaa. Nyt uskon kulkevani kohti valoa, katson valoon, kuten taannoisen näyttelynikin nimi oli.
Siivoilen ja tyhjennän vanhaa taloamme, joka oli kotimme viimeiset 20 vuotta. Ne olivat hyviä vuosia. Kiitos!
...
Every once in a while I forget being ill. I do not need pain killers anymore and the wound is heald. This battle is not quite over though. I yet have to wait awhile to get to know the treatments to come. 
We are so happy about our brand new home filled with light and charming feeling of space.
We still continue to empty the old house which was the home of our family for twenty years. Those years were full of life. I feel thankful and eager to move on in life!